Arto Nurmi
uutistoimittaja

Perttelin Pöytiön Juvankoskella on jäljellä merkittävää suomalaista paperiteollisuuden historiaa. Alueella sijaitsi aikanaan Suomen kolmas paperitehdas, josta on vielä jälkipolvien nähtävänä, ainoana Suomessa, paperitehtaan puinen rakennus. Museovirasto on luokitellut alueen valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.

Vanhimmat paperitehtaat valmistivat paperia lumpusta, puun käyttöä raaka-aineena ei vielä tunnettu. Juvankoski Pappersbrukin rakennustyöt alkoivat 1822. Se oli aloittaessaan ainoa paperitehdas Suomessa, ja samoihin aikoihin käynnistyi myös Tervakosken tehtaiden rakentaminen. Isovihan aikana venäläiset olivat tuhonneet Turun piispan, Johannes Getzelius vanhemman, Pohjan pitäjään jo 1667 perustaman paperitehtaan, ja toinen Aurassa toiminut paperitehdas oli lopettanut toimintansa 1820-luvun alussa.

Vanhimmat lumppupaperitehtaat sijaitsivat koskien äärellä, josta saatiin tarvittavaa käyttövoimaa myllyjä pyörittämään. Juvankoski sijaitsee Salon Perttelin mäkisessä ja metsäisessä maastossa. Kosken korkeus on 21 metriä ja pituutta on yli 300 metriä. Pöytiön alueen koskia tiedetään käytetyn myllyjen ja sahojen voimanlähteenä jo 1500-luvulta lähtien.

Rahat loppuivat alkumetreillä

Asiakirjoissa uuden tehtaan puuhamieheksi on merkitty Kiikalassa toimineen lasitehtaan johtaja Jean Lignell. Hänelle ilmaantui jo toiminnan alkumetreillä aikalaislähteiden mukaan poikansa aiheuttamia taloudellisia ongelmia, ja uusiksi omistajiksi asiakirjoihin merkittiin kruununvouti Erik Wasz, hänen lankonsa J.G. von Bonsdorff ja tämän veli lääninkamreeri C.G. von Bonsdorff. Tehtaasta puolet omisti kuolemaansa asti Erik Wasz, joka on haudattu Muurlan kirkkomaalle. Waszin kuoleman jälkeen pääomistajaksi nousi valtioneuvos J.G. von Bonsdorff.

Tehtaalle maa-alueen vuokrasi Pöytiöltä Abraham Räimä. Marraskuun 15. päivä vuonna 1820 Suomen senaatti myönsi luvat tehtaalle. Rakennustyöt käynnistyivät 1822, ja ne kestivät pari vuotta. Voimaanlähteeksi saatiin Pernjoen virtaava vesi, ja raaka-aineena oli lumppu, joka jauhettiin tamppimyllyllä pieniksi kuiduiksi, ja massasta tehtiin käsityönä paperiarkkeja.

Kiivasta rakentamista

Ensiksi valmistui varsinainen tuotantorakennus, joka oli nelikerroksinen. Kerroksista kaksi, toinen ja kolmas, olivat kuivausvinttejä. Neljäs kerros oli tyhjä vintti. Pohjakerroksessa oli kolme huonetta: ratashuone, valssihuone ja märkähuone. Tuotantotilojen valmistuttua rakennettiin heti lisää mm. kuivaverstas, jonka yhteyteen valmistui myös kirjanpitäjälle asunto. Kuljetuskalustolle eli hevosille valmistuivat tallitilat ja pihattokin rakennettiin.

Vuosikymmenten aikana tulipalot tuhosivat rakennuksia useamman kerran, eikä piirustuksia rakennuksista tiedetä säilyneen. Mutta vakuutustiedoista on selvinnyt, että esimerkiksi koskesta voimaa ammentaneen vesirattaan halkaisija oli kahdeksan kyynärää. Kyynärä on vajaa 60 senttiä. Vai olisiko kyseessä ollut vähän yli 70 senttimetriä, sillä Suomen sodan jälkeen Suomi oli siirtynyt Venäjän alaisuuteen? Ehkäpä asiakirjoihin olisi kuitenkin silloin merkitty mittayksiköksi arsina, Venäjän kyynärää vastaava mittayksikkö. Noin viisi metriä oli siten vesirattaan halkaisija, ja vettä kauhovia siipiä oli rattaassa 46 kappaletta.

Mestareita tuli ja meni

Palovakuutuspapereista on käynyt ilmi, että vuonna 1826 tehtaan varastossa oli lumppuja 500 leiviskää eli yli 4 000 kiloa. Puolivalmista paperia oli 500 riisiä eli noin 250 000 arkkia. Vesivoimaa käyttävissä tehtaissa oli usein myös jauhomylly, niin myös Juvankoskella.

Aluksi tehtaalla asui vain paperimestari Anders Silen ja yksi työntekijä. Mutta jo seuraavana vuonna työntekijöitä oli enemmän: Valssityöntekijä, oppipoika ja yksi renki.

Paperinvalmistus oli suurta tarkkuutta vaativaa ja hidasta työtä. Paperimestarit vaihtuivat tiheään. Anders Silen työskenteli ruukilla kolme vuotta. 1826 hänen tilalleen tuli Israel Löf. Pisimpään Juvankoskella viihtyi Gustaf Brander, joka työskenteli kahdeksan vuotta Juvankoskella. 1838 mestarin työhön tuli Michael Lindqvist, ja 1840-luvulla paperimestareita oli jo kaksi, kun Ruotsista saapui Wilhem Bolin, joka oli hankkinut oppia myös Saksasta. Paperin laatua parannettiin ja markkinoita riitti. Bolin perusti myös oman pienen tehtaan Kiikalaan.

1850-luvulla Juvankoskella työskenteli jo kymmeniä työntekijöitä, tehtaalle oli hankittu myös kaksi höyrykonetta, toinen kuuden ja toinen kahdeksan hevosvoiman tehoisia.

Viranomaiset ihmettelevät

Tehtaan piti pitää tiliä tekemisistään Turkuun erityiselle hallioikeudelle, joka oli viranomainen, joka valvoi manufaktuuriteollisuutta ja käsityöläisten ammattikuntaa. Hallioikeudessa ihmeteltiin tehtaan vuosituotantoa, joka viranomaisten mielestä oli melko vaatimaton työntekijöiden lukumäärään verrattuna. Omistaja von Bonsdorff oli vakuutusýasiakirjojen mukaan kovin kitsas ilmoittamaan vaadittuja tietoja Turkuun. Kun tuotanto oli vauhdissa Perttelissä tuotettiin kahdessa tehtaassa paperia, toisessa valkoista ja toisessa harmaata. Myös kartonkia tehtiin.

Vesileima kertoi laadun

Aluksi tehtiin kartuusipaperia, joka on paksua, toiselta puolelta kiillotettua käärepaperia. Makulatuuria, pilkullista heikkolaatuisempaa paperia myös tehtiin. Laatua nostettiin, ja vähitellen tehtaalta alkoi valmistua neljän eri laatuluokan paperia, joista kolme laatua oli vesileimalla varustettua korkealaatuista kirjepaperia. Lumpusta tehty paperi sopii hyvin asiakirjoihin, koska se on kestävää. Tuotanto meni aluksi pääasiassa vanhaan pääkaupunkiin Turkuun, ja alueen vanhoissa asiakirjoissa onkin tavattu Juvankosken leimoilla varustettua paperia.

Paperia senaattiin

Tehtaan omistaja J.G. von Bonsdorff toimi kamreerina Keisarillisen Suomen senaatin valtiovaraintoimituskunnassa, ja hän järjesti Juvankosken paperia eri virastoille. Yksi tällaisista virastoista oli taho, jonka toiminta oli salaista. Eräänlainen vakoiluvirasto, jossa avattiin kirjeitä, joissa arveltiin olevan viranomaisia kiinnostavaa tietoa. Lukemisen jälkeen kirjeet suljettiin huolellisesti. Tähän virastoon Juvankosken tehtaan omistajalla näyttää olleen hyvät suhteet, sillä juuri tähän virastoon toimitettiin paljon tehtaan asiakirjapaperia. 1850 luvun lopulla Juvankosken tehtaan paperia mainostettiin korkealaatuisina, käsintehtyinä tuotteina yhdessä Tervakosken paperin kanssa.

Kehitti Salon seutua

Tarinat kertovat, että hevospelillä päivittäin vietiin paperia Salon asemalle. Vietiin varmasti, mutta ei juna-asemalle, koska sellaista ei vielä ollut. Mutta laivojen lähtölaiturille ehkä, sillä Salon ja Turun välillä oli säännöllinen höyrylaivaliikenne, ja 1870-luvulla höyrylaiva kulki myös Salon ja Helsingin välillä.

Tehtaan tuotanto oli 1850-60-luvuilla noin 6 000 ruplaa vuodessa. Tekoäly arvioi, että kyseinen summa oli tuohon aikaan ”paljon rahaa”. Tehdasta uusittiin merkittävästi vuosien varrella, mutta 1879 se tuhoutui palossa pahoin eikä se siitä enää toipunut. Paperin valmistustekniikka kehittyi, liikenneyhteydet paranivat, ja kun tehdas paloi jälleen kerran 1900-luvun alussa, toiminta loppui kokonaan.

Vertailun vuoksi, työmiehen vuosipalkka saattoi olla 1800-luvun puolivälissä noin 100 ruplaa vuodessa, ja tuntipalkka oli 0,25 – 0,50 ruplaa. Työt olivat erityisesti maaseudulla myös hyvin kausiluonteisia, työtä ei aina ollut säännöllisesti tarjolla.

J.A. Kivi osti toiminnan, ja perusti alueelle sahan. Myöhemmin syntyi vielä Juvankosken Voima Oy:n voimalaitos. Ne ovat omat tarinansa, ja kuuluvat myös olennaisesti Perttelin Juvankosken alueen historialliseen tuotantoympäristöön.

Vuodesta 1980 rakennukset ja 7 hehtaarin tontti ovat olleet Salon seurakunnan omistuksessa. Kunnostetuissa rakennuksissa toimii seurakunnan tiloja mm. kesäkoti.

Paperitehtaan ruukkialue sijaitsee Romsilantieltä erkaantuvan Juvankoskentien varrella. Ennen Pernjoen ylitystä on parkkipaikka ja kyltti Kesäkoti. Parkkipaikan lähellä on keltainen puurakennus, eli vanhin paperitehtaan rakennus koko Suomessa. Alueella olevan padon alapuolla on säilynyt myös vanha punainen saharakennus, ja tien toisella puolella on yksi jäljellä olevista vanhoista työväen mökeistä.